Kansainvälinen miestenpäivä 2018 ja positiiviset miehenmallit

Kansainvälistä miestenpäivää vietetään vuosittain 19.11. Kansainvälisen miestenpäivän tavoitteena on edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja puuttua miehiin ja poikiin kohdistuvaan syrjintään. Tänä vuonna kansainvälisen miestenpäivän teemana ovat positiiviset miehiset roolimallit.

Kansainvälinen miestenpäivä

Kasvavalle lapselle keskeisen miehisen roolimallin tarjoaa yleensä oma isä. Valitettavasti monet lapset, Suomessakin kymmenettuhannet, kasvavat isättömänä, mikä on heidän hyvinvointinsa ja tulevaisuutensa kannalta tutkitusti huono asia. Isyyden ja isien merkitystä ei arvosteta Suomessa alkuunkaan riittävästi. Arvostuksen vähäisyyttä kuvaa se, että Isänpäivä on haluttu korvata läheisenpäivällä, ja se, ettei ansioituneita isiä palkita samassa mitassa kuin ansioituneet äidit palkitaan.
Mitä enemmän isättömyys on yleistynyt, sitä olennaisempaa olisi, että lapsen seuraava etappi: päiväkodit ja koulut tarjoaisivat positiivisia miehen malleja.

Valitettavasti näin ei ole. Miehet ovat pahasti aliedustettuja päiväkodeissa ja kouluissa. Siinä missä naisten aliedustusta erilaisilla aloilla, tai ainakin heidän aliedustustaan eri alojen johtotehtävissä, on pidetty tasa-arvon kannalta ongelmallisena, ei miesten aliedustusta ole haluttu tunnustaa tasa-arvo-ongelmaksi, eikä tilanteen tasoittamiseksi ole ryhdytty toimiin. Ei ole ihme, etteivät pojat viihdy naisvaltaisessa ja tytöille räätälöidyssä koulumaailmassa. Jo päiväkoti-iässä poikia kannustetaan ja kehutaan vähemmän kuin tyttöjä.

Positiivisten miehisten roolimallien sijasta kasvaville pojille ja kehittyville nuorille miehille on yhteiskunnallisessa keskustelussa tarjottu vain syyllisyyttä. OAJ:n puheenjohtaja kuittasi poikien huonomman koulumenestyksen syytämällä poikia laiskoiksi, elinkeinoministeri puolestaan nuorten miesten syrjäytymisen puhumalla pilkallisesti ”peräkammarin pojista”. Vasta oululaisen kaupunginvaltuutetun puhe, jossa asunnottomista (4/5-osaa asunnottomista on miehiä) puhuttiin ihmisroskana, herätti laajempia protesteja. Ei puhettakaan siitä, että koulun pitäisi uudistua pojille sopivammaksi, tai että yhteiskunnan pitäisi tukea syrjäytymisvarassa olevia tai jo syrjäytyneitä miehiä nykyistä tehokkaammin.

Naisten ja tyttöjen ongelmat koetaan koko yhteiskunnan yhteisiksi huolenaiheiksi, joiden ratkomiseen miesten ja poikienkin odotetaan innolla omistautuvan, mutta kun pojilla ja miehillä on ongelmia, heidän odotetaan vain ottavan itseään niskasta ja ratkaisevan ne yksin ja omin avuin. Esimerkiksi naisten osuutta Eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisissa valiokunnissa on pidetty liian vähäisenä, ja siihen on vaadittu äänekkäästi muutosta. Siihen, että asevelvollisuus koskee vain miehiä ja että naiset ovat pahasti aliedustettuja armeijassa, ei muutosvaatimuksia ole kohdistettu. Toiminta on siis ihan perinteisen miehisen roolimallin mukaista ja sitä vahvistavaa. Pojan ja miehen on opittava pärjäämään omillaan ja heikkouden osoittamisesta seuraa vain halveksuntaa, ei tukea. Pojat ja miehet ovat kärsivät massiivisesta empatiavajeesta.

Tämän päälle pojat ja nuoret miehet saavat tasa-arvokeskustelussa jatkuvasti törmätä miesten demonisointiin. Heille sanotaan, että miehisyys on myrkyllistä. Heille väitetään, että ”poikakulttuuri” on kaiken pahan alku ja juuri. Heille myös opetetaan, että he ovat kollektiivisesti vastuussa kaikista maailman ongelmista (kuten seksuaalisesta ahdistelusta), koska he nauttivat ”miehisistä etuoikeuksista”. Ajan henki on sellainen, ettei mies voi edes vastalauseitta toimia uimavalvojana naisten uimavuoron aikana, vaikka naissiivoojia pyörii tämän tästä miesten peseytymis- ja pukeutumistiloissa.

Eikä populaarikulttuuri tarjoa sen parempaa. Mainosten miehet ovat idiootteja ja viihdeohjelmissa miehiin kohdistuva väkivalta on loputon huumorin lähde, etenkin jos väkivallantekijä on nainen. Populaarikulttuurin mieskuva ei kovin positiivisia malleja tarjoa.

Näin negatiivisessa ja avoimen miesvihamielisessä ilmapiirissä kasvaminen ei ole varmasti helppoa, kun kaikkialla vastaan tuleva ja loputtomasti jatkuva seksistinen ja halventava asennoituminen miehiä kohtaan tympii ja kyllästyttää kovanahkaisempia ja kokeneempia aikuisia miehiäkin. Jos miehistä ja miehisyydestä ei ole kerta kaikkiaan mitään positiivista ja rakentavaa sanottavaa, eikö aiheen kommentoinnin voisi jättää väliin kokonaan?

Mikä siis neuvoksi? Kuinka voisimme vastata kansainvälisen miestenpäivän haasteeseen ja tarjota positiivisia miehisiä roolimalleja pojille ja nuorille miehille? Helppoa se ei ole. Kun Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja syksyllä esitti toiveenaan, että me kannustaisimme ja tukisimme poikia siinä missä tyttöjäkin, tasa-arvovaltuutettu piti kannanottoa ”surullisena vastakkainasetteluna”.

Maarianvaraa

Kun miehet ovat nostaneet esille tunteitaan ja puhuneet niistä avoimesti, he ovat saaneet kimppuunsa Minna Canth – palkitun sisällöntuottajan, joka on tehnyt sosiaalisessa mediassa hyvin selväksi, että miesten olisi hänen mielestään syytä vaieta tunteistaan. Muutosvastarinta on syvässä.

tunteet

Ainoa ratkaisu on, ettei näille öykkäreille anna valtaa. On uskallettava puhua vaikeistakin asioista selkeästi ja anteeksipyytelemättä. Kanadalainen psykologian professori Jordan B. Peterson tarjoaa tästä hyvän esimerkin. Hän puhuu varsin perinteisistä arvoista rohkeasti ja vakuuttavasti. Hän ei epäröi asettaa vaatimuksia pojille ja miehille (petaa sänkysi ja seiso suorassa), mutta hän ei suhtaudu kohdeyleisöönsä halveksuen tai ylimielisesti, vaan kunnioituksella. Tämä on epäilemättä keskeinen syy hänen suosioonsa. Oli Petersonin ajatuksista mitä mieltä hyvänsä, hänen tyylissään ja tavassaan toimia, on paljon sellaista, mistä voisimme ottaa oppia.

IMG_20181118_201801_resized_20181118_081836157

Perustana tässä on moneen kertaan testattu ja hyväksi havaittu kultainen sääntö: kohtele lähimmäisiäsi niin kuin haluat itseäsi kohdeltavan. Jos haluamme, että pojistamme kasvaa vastuullisia, hyvän itsetunnon omaavia ja toiset huomioon ottavia aikuisia miehiä, meidän on itse kohdeltava heitä sen mukaisesti. Jatkuva negatiivisuus ja syyllistäminen ei luo mitään positiivista, vaan ainoastaan ahdistavan ja masentavan ilmapiirin. Heikoista on pidettävä huolta, vaikka he olisivat miehiä, ja ongelmiin on puututtava, vaikka ne koskisivat poikia. Kun pojille tehdään pienestä pitäen selväksi, että he kelpaavat omana itsenään ja että heitä vaikeuksissa tuetaan ja kannustetaan, he oppivat varttuessaan kantamaan itse vastuuta ja huolehtimaan myös muista apua tarvitsevista.

#MenToo?

On hienoa, että toimittaja Taneli Heikka nostaa kolumnissaan[i] : “Käynnistettäisiinkö #mentoo-kampanja?” esiin usein vaietun ja vältellyn aiheen; miehiin kohdistuvan väkivallan. Voisi kenties kuvitella, että maassa, jossa henkirikosten uhreista noin 70 prosenttia on miehiä, aiheesta kirjoitettaisiin paljonkin. Näin meillä Suomessa ei valitettavasti kuitenkaan tapahdu. Heikan kolumni on siis harvinaislaatuinen, ja sellaisena arvostettava, keskustelunavaus.

anger-1300528_640

 

Valitettavasti on pakko todeta, että muuta hyvää Heikan kolumnissa ei sitten olekaan. Ensinnä vastaan iskee Heikan täysin varaukseton ja suhteeton #MeToo-kampanjan ylistys. #MeToo-kampanjan alku oli lupaavaa, mutta tälläkään kertaa tärkeästä aiheesta ei onnistuttu keskustelemaan asiallisesti, erilaisia näkökulmia kunnioittaen ja ylilyönteihin sortumatta. Hyvät tarkoitusperät, joita epäilemättä monella #MeToo-kampanjaan lähteneellä oli, ovat hautautuneet miesten kollektiivisen syyllistämisen, miehiin kohdistuvan ahdistelun vähättelyn, väitetysti ahdisteluun syyllistyneiden oikeuksien polkemisen alle. Pahimmillaan #MeToo-kampanja on kääntynyt hysteeriseksi noitavainoksi. Aika näyttää, miten pysyviä muutoksia yhteiskunnassamme #MeToo-kampanja on saanut aikaan, mutta monet sen vaikutuksista ovat olleet erittäin negatiivisia. Tekopyhä uusmoralismi kahlitsee nyt seksuaalisuuttamme, länsimaisen oikeusvaltion perusperiaatteet ovat rapautuneet somelynkkausten myötä ja sukupuolten välinen vastakkainasettelu sekä epäluottamus ovat lisääntyneet. Aihetta optimismiin on vasta, kun #MeToo-kampanjan virheistä otetaan opiksi, eikä niitä enää toisteta.

Toisekseen Heikka sortuu perinteiseen väkivallan sukupuolittamiseen. Naiset hän vapauttaa kaikesta vastuusta. Tämän vuoksi Heikan analyysi jää torsoksi. Tutkitusti me tiedämme, että miehet kokevat parisuhteissa väkivaltaa ihan siinä missä naisetkin, että naiset ovat parisuhteissa kontrolloivampia ja valmiimpia aloittamaan väkivallan käytön ja että lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan äidit syyllistyvät useammin kuin isät. Seurustelusuhteissa pojat ovat tyttöjä useammin väkivallan kohteita. Tällainen tyttöjen poikiin kohdistama väkivalta on nuorison parissa jopa hyväksyttyä. Väkivallan uhrin, olipa hän mies tai nainen, kannalta on loppujen lopuksi yhdentekevää pahoinpiteleekö häntä nainen vai mies. Väkivalta on väkivaltaa, ja oikeudenmukaisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa kaiken väkivallan on oltava yhtä tuomittavaa, sen uhrin tai tekijän sukupuolesta riippumatta.

Suorittamansa sukupuolittamisen sokeuttamana Heikka tekee väärän johtopäätöksen miehiin kohdistuvan väkivallan syistä. Taustalla ei suinkaan ole mikään ”poikakulttuuri”, tai poikayhteisön sisäsyntyinen hierarkiakamppailu. Pojat eivät elä millään autiolla saarella, erityksissä muusta ihmiskunnasta. Pojat elävät ihan siinä samassa kulttuurissa, kuin me kaikki muutkin. Tässä kulttuurissa isät on ulkoistettu perheistä ja koululaitos on erittäin naisvaltainen. Pojilla ei ole positiivisia miehenmalleja, eivätkä he tahdo poikina oikein kelvata koulumaailmaan. Tässä kulttuurissa miehen henki ja terveys eivät ole yhtä arvokkaita kuin naisen. Viranomaiset ja poliitikot, maan ylintä johtoa myöten, ovat meillä tehneet poliittisen päätöksen siitä, että meillä vastustetaan aktiivisesti vain ja ainoastaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Väkivallan miesuhreille ei vallanpitäjiltämme tukea tai ymmärrystä heru. Tätä samaa sanomaa tiedotusvälineet toitottavat pojillekin mitään kyseenalaistamatta vuodesta toiseen. Tässä kulttuurissa miehiin kohdistuvaa väkivaltaa ei pidetä ihmisoikeus- tai tasa-arvo-ongelmana, vaan naurun asiana. Populaarikulttuuri tulvii elokuvia, konsoli-pelejä, tv-sarjoja ja musiikkia, jossa miehiin kohdistuvalle väkivallalle vitsaillaan ja joilla kuluttajat siihen turrutetaan.

Suomessa pojat kasvavat miehiksi ympäristössä, jossa heille tehdään monin eri tavoin erittäin selväksi, että heidän henkeään ja oikeuttaan elää ilman väkivaltaa ja sen uhkaa ei tarvitse kunnioittaa siinä määrin kuin tyttöjen (naisten). Kun sitä eivät tee muut, miksi he tekisivät itsekään toisin? Sitä niitetään, mitä on kylvetty. Pojat nähdään edelleen yhteiskunnallisena raaka-aineena, josta voidaan jalostaa työvoimaa, veronmaksajia ja tarvittaessa uhrattavaa tykinruokaa. Siinä missä nainen on arvokas olemalla nainen, on miehen tehtävä ”miehen työ” ja lunastettava tavalla tai toisella olemassaolon oikeutuksensa. Yhteiskunnassa, jossa miesten kovuutta, kaikesta huolimatta yhä yleisesti ihannoidaan niin miesten kuin naistenkin joukossa, väkivalta voi olla väline, jolla päämääränsä voi saavuttaa.

Jos siis haluamme oikeasti vähentää miehiin kohdistuvaa väkivaltaa, meidän on huomioitava väkivallan koko kirjo. Poikien ja miesten syyllistämisen sijasta meidän on tiedostettava väkivaltaongelman ja sen kulttuuristen taustojen koko laajuus. Meidän on muutettava tasa-arvopolitiikan linjaa suhteessa väkivaltaan siten, että viranomaiset ja päättäjät jatkossa vastustavat yhtä lailla kaikkea väkivaltaa. Myös median ja viihdeteollisuuden on kriittisesti tarkasteltava toimintatapojaan ja tarjoamaansa sisältöä. Vastuu siitä, että huomenna syntyvä poikalapsi saa kasvaa ja elää ilman väkivaltaa, kuuluu meille kaikille yhteisesti.

 

[i] https://yle.fi/uutiset/3-10113918